Kerran pelastauduin räntäsateesta vieraalle historian luennolle. Täysi sali, väsyneet ja märät opiskelijat suorissa riveissä kuuntelemassa luentoa. Sää oli antanut muillekkin osansa.
Istahdin portaalle seuraamaan. Perässäni seurasi poika, joka näytti eksyneeltä, kuten minäkin. Siinä me istuimme vierekkäin vailla käsitystä luennosta. Vaitonaisia vilkaisuja, hillittyjä liikkeitä ja muutama piilotettu hipaisu. Kehomme puhuivat omasta puolestansa, vaikka mieli yrittikin olla muualla.
Tunnin istuttuamme hiekkaisilla rappusilla, lähti läheiseltä penkiltä tyttö. Vilkaisimme toisiamme ja penkkiä.
Jäimme likaiselle askelmalle, jaoimme hetken. Minun kylkeni hänen kylkeään vasten.
Ensimmäinen blogikirjoitukseni aikoihin.
Istun Helsinkiläisessä kahvilassa ja työnnän kuulokkeita syvemmälle korviini päästäkseni hälinästä eroon. Kirjoitusflowhun on vaikea päästä keskustan levottomuuden keskellä. Spotifystä indie-soittolista pyörimään.
Jokaisen helsinkiläistoimittajan kliseinen toimintatapa, kahvilassa kirjoittaminen, ei tunnu niin hyvältä kuin miltä se näyttää. Tämäkin on yksi niistä hipsteriyden spektaakkeleista, joita tuetaan niiden kliseisen imagoboostin takia.
Toki itsensä tuntee näin jollakin tavalla enemmän oikeaksi kirjoittajaksi. Omenan hohde ja kirpparivaatteideni yhteiskunnalliset vibat nivoutuvat yhteen tehden minusta toimittajan normiin sopivan. Ainoastaan nelikulmalasit jäivät kotiin.
Mitä kirjoittaminen oikeasti on? Mielipiteiden laukomista, sööttien kulttuurivirtausten jakamista ja yhteiskunnallista vaikuttamista? Näin ehkä ajattelisi. Toimittajan ammatti on kuitenkin vaikea hipsteri-alakulttuuriin kuulumattomalle normaaliespoolaiselle.
Suurelta osin kirjoittaminen ja kirjoittajaksi itsensä mieltäminen on tietyn punavihreän helsinkiläisen imagon luomista ja ylläpitoa. Kirjoittamista kahviloissa, liikkumista kaduilla kamera kourassa. Näyttäytymistä UFF:issa vanhaa aikaa henkivissä vaatteissa.
Milloin kirjoittamisesta tuli imagolaji?
Yksinäisyys on sitä, että huomaan tuijottavani vilkkuvaa kursoria odottaessani inspiraatiota, makaavani sängyssäni katsellen Hank Moodya ja polttavani liian monta tupakkaa, juovani liikaa viiniä.
Odotan taas sitä, että rakastun johonkuhun kymmeneksi minuutiksi tai kymmeneksi vuodeksi.
Odottajalle maailma on hiljainen
kuva: http://awakenedmind.net/
Kuinka usein itket vieraan hartiaa vasten, kehut tuntematonta tai halaat ensimmäistä kertaa näkemääsi ihmistä?
Minä en koskaan. Valitettavan usealla vastaus on sama.
Viime viikonloppuna tein näitä kaikkia. Moneen otteeseen ja englannin kielellä maustettuna.
Vietin pitkän viikonlopun Lontoossa osallistuen Millionaire Mind -seminaariin. Tapahtuma käsitteli suurilta osin rahaa, oman talouden hallintaa ja omaa suhdetta rahaan. Merkittävin osa kurssia kuitenkin oli henkinen kasvu.
Kuten tiedämme, mutta emme aina muista: mieli on vahva ase. Myös itseämme vastaan. Masennukseen ja ahdistukseen tottuu, ja niitä alkaa helposti itse jatkamaan ja tukemaan ajatusmalleillaan. Nyt kun vanhat ajatusmallit vihdoin kaivetaan ulos omasta mielestään, tunne on euforinen.
Hypnoosi, meditaatio ja vieraille avautuminen ovat hyvin vapauttavia kokemuksia. Näiden keinojan avulla moni kurssilla olija, kuten minä, pääsi henkisistä blokeistaan eroon ja onnistui muuttamaan elämäänsä ainakin vähän positiivisemmaksi.
Meditaation ja hypnoosin kautta opin hyväksymään itseni ja olemaan enemmän oma itseni.
Itseasiassa ensimmäinen kurssilla opetettu asia oli se, että omaan päähän ei saa uskoa. Se mitä mieli sanoo, on opittua ja usein negatiivisesti rakentunutta. Jokainen pystyy olemaan onnellinen, jos vain haluaa ja uskaltaa unohtaa oman päänsä kuuntelemisen.
Meidät opetettiin kuuntelemaan sydäntämme. Ei ole mitään mihin emme pystyisi.
Lähdin Lontooseen 20 kilon laukun kanssa. Palasin laukku entistä lihavampana, mutta mieli höyhenen kevyenä.
Kuva: Raine Lehtoranta
Kävin tänään kuuntelemassa luentoa lehtikuvauksesta. En odottanut luennolta mitään erikoista. Olin oikeastaan jo valmiiksi hieman turhautunut kuuntelemaan hieman ylimielistä nousujohteessa olevaa Tamperelaista hipsterivalokuvaaja luennoimassa siitä, miten siistiä piireihin pääseminen ja uusien ihmisten valokuvaaminen on.
Voi miten väärässä olinkaan. Todistin tänään ehkä tähän asti sielukkaimman näkemäni luennon. Valokuvaaja Raine Lehtoranta tuli saliin, avasi suunsa ja jakoi osan sielustaan kaikille kuuntelijoille.
Raine ei keskittynyt ulkoiseen esiintymiseensä, hienoihin sanoihin tai luennoimaan kuvaamistaan kuuluisuuksista. Hän yksinkertaisesti kertoi oman totuutensa epävarmuuksistaan, intohimoistaan ja elämästä. Ja kaikki tämä tuli suoraan sydämestä.
Tällaista taitoa olla läsnä ja rehellinen ei puhetaidonkursseilla opeteta. Lehtorannan sanoin: “Hyvä valokuvaaja on muutakin kuin tiedon tallentaja. Hän on ennen kaikkea tulkitsija. ”
Myös kameran takaa löytyy sanoma, merkitys ja sielu.
RSS syöte